Rhodesian ridgeback - Rhodesiankoira

Ajattelin kirjoitella rhodesiankoirasta niin, miten itse rodun tunnen ja koen. Paljon mielenkiintoista rotuun liittyvää tietoa löytyy Suomen Rhodesiankoirayhdistyksen sivuilta.

Minulle rhodesiankoira on yksinkertaisesti sanottuna täydellinen rotu. Nämä koiruudet ovat luonteeltaan ja ulkonäöltään täydellisesti minulle sopivia. Henkilökohtaisesti olen kuitenkin huolissani rodun yleistyneistä iho-ongelmista, allergioista, autoimmuunisairauksista, ja tämä asia pitäisikin ottaa vakavasti. Tätä lukuunottamatta en keksi mitään negatiivista sanottavaa rhodesiankoirasta.

Rhodesiankoira ei välttämättä ole mikään helpoin mahdollinen koira. Sen omapäisyys ja itsenäisyys tekee siitä haastavan, sillä tämä rotu ei toimi sormia napsauttamalla. Ei voi odottaa, että rhode tekee jotain vain ja ainoastaan halusta miellyttää omistajaansa. Se tekee jonkun asian siksi, että hyötyy siitä jotain. Useimmat rhodet taitaa olla aikamoisia herkkupeppuja joten motivoiminen on helppoa, kunhan vaan jaksaa nähdä vähän vaivaa. Ei siis kannata lahjoa, vaan palkita :o). Toisaalta taas oikean koiran sattuminen oikealle omistajalle tekee rhodesiankoirasta varsin helpon kaverin. Kaksi todella helppoa aikuista koiraa omistavana olenkin saanut hiukan enemmän haastetta meidän uusimmasta tulokkaasta Hugosta, jonka kanssa on ollut pakko omaksua vähän uudenlaisia kasvatusmenetelmiä. Katsotaan mitä tästä pienestä herrasta vielä tulee... :o)

Rhodet ovat hyvin viisaita, älykkäitä, suorastaan "ajattelevia ja pohtivia persoonia". Aika monesti on saanut kuulla tarinoita ovia ja kaappeja availevista rhodeista - tuo meidän Viivi on selvästi tätä tyyppiä. Myös Zamu keksi "vanhemmiten", miten ulko-oven saa auki! Kerran kun Viivin äiti Hemu oli hoidossa, oli keittiön tuoli siirretty hienosti pöytätason eteen, jotta tuolia pitkin pääsi kiipeämään pöydälle, missä taas sijaitsi Hemun kuivamuonat...että kaikkea ne keksii. Taisivat tytöt toimia yhteistuumin, Zamun uskon nukkuneen sohvalla täysin tietämättä likkojen aikomuksista, ja poju on ehtinyt maistaa ehkä muutaman hassun popsun ;o).

Monet rhodet ovat myös loistavia näyttelijöitä. Zamu on hyvä esimerkki tästä, jos sitä vaikkapa sattui jalkaan, se osasi linkuttaa meidän luokse todella surkean oloisena. Jos sitä ei joku kerta huvittanut leikkiä Viivin kanssa, se vingahti pienestäkin tönäisystä, ihan kuin sitä sattuisi enemmänkin. Rhodet ovat myös loistavia loukkaantumaan, ne suorastaan mulkoilevat että "miten sinä saatoit tehdä minulle noin". Viivi on osoittanut ajattelun lahjansa myös niin, että keksii mitä ihmeellisempiä asentoja voidakseen nuolla salaa tassujaan. Sillä kun on ollut tassut vähän huonossa kunnossa viime aikoina niin tyttö on oppinut, että me kiellämme heti jos hän nuolee tassujaan. Yksi hyvä keino on kääntää selkä meihin päin, tai laittaa vaikkapa tyyny tai lelu tassujensa päälle, jotta iskä ja äiskä eivät vaan näe mitä tyttö siellä salaa puuhaa. On aivan uskomatonta miten viisas se on kaikissa näissä "juonissaan"! :o)

Mielestäni ihanteellinen rhodesiankoira on ystävällinen, älykäs, omanarvontuntoinen, itsevarma, sopivan rohkea ( mutta ei tyhmän rohkea ) ja ei ihan pehmeä. Sellainen, joka ei hötkyile turhasta ja joka kykenee suhtautumaan viileän tyynesti erilaisiin tilanteisiin. Niitä pehmeämpiä rhodeja kyllä löytyy tänä päivänä kasvavissa määrin, ja toki jos vaihtoehtoina on hyvin kova ja pehmeä, on se pehmeä varmaan parempi vaihtoehto, sillä hyvin kovan koiran kanssa elämä on aina paljon haasteellisempaa. Voisinkin kuvitella, että jos Suomen rhodet olisi edelleen samanlaisia kuin ne ovat olleet aikoinaan Afrikassa ( ja ovat todennäköisesti edelleen ), tälllä olisi melko paljon ongelmarhodeja. Veikkaan että se aito alkuperäinen rhodesialainen olisi vaan liikaa suomalaiseksi perhekoiraksi! Toki kovin pehmeän koiran kanssa voi myöskin olla hankalaa, sillä tällainen koira reagoi herkästi ei-toivotulla tavalla erilaisiin ärsykkeisiin. Nyky-yhteiskunnassa on paljon helpompi elää sellaisen koiran kanssa, joka suhtautuu vähintäänkin välinpitämättömästi vieraita kohtaan niitä kohdatessamme vaikkapa kadulla. Mutta sanoisinko settä sellainen välimalli on hyvä ;o). Avoimuus ja sosiaalisuus on minusta toivottavaa, mutta rhodesiankoiran ei missään tapauksessa pidä unohtaa vahtitaipumustaan, eli koiran on osattava erottaa tilanteet joissa on oltava tarkkana ja joissa voi ottaa rennosti.

Meillä on asustanut kolme hyvin erilaista persoonaa; Zamu oli aika pidättyväinen, ei kovinkaan kiinnostunut vieraista ihmisistä, hyvä vahti, mutta kuitenkin aika herkkis. Tietynlaista pehmeyttä lukuunottamatta Zamu oli itseasiassa aika ok rhodesiankoiraksi ;o). Viivi taas erittäin avoin ja ( ihmis)sosiaalinen, vähän niinkuin kaikkien kaveri, eikä kovinkaan hyvä vahti, ja aika pehmo, tai oikeastaan tosi pehmo. Sillä ei ole rohkeutta eikä itsevarmuutta, etenkään jos se joutuu suoriutumaan tehtävästi ihan yksin. Luonnetestituomarikin totesi minulle että tämän koiran kanssa ei sitten kannata etuilla nakkarijonossa ( Viivi piiloutui minun selän taakse uhkaustilanteessa )!! Tosin Viivin vahtitaipumus nostaa kyllä päätään silloin, jos se on yksin. Zamun läsnäollessa vahtiminen kuului sille, jolloin Viivin ei tarvitse tehdä muuta kuin hengailla mukana ;o). Olen kuitenkin saanut nähdä, että tarpeen tullen Viivikin osaa vahtia, mm. mustikkametsällä ollessamme kolmestaan ( minä, Viivi ja kummityttöni Vilma ) ja sienestäjä-naisen ilmaantuessa näkyviin, nosti Viivi hirmuisen älämölön. Sitä se ei olisi tehnyt, jos Zamu olisi ollut mukana. No Hugo sitten, sehän on vasta lapsi, joten mitään luonneanalyysiä on turha vielä tehdä, mutta Hugo on mielestäni astetta lähempänä sitä alkuperäistä rhodesiankoiraa. Herra onkin osoittautunut heti alkumetreiltä asti erittäin haastavaksi tapaukseksi, joka on pakottanut minut omaksumaan ihan uusia kasvatusmetodeja. Tämän koiralapsen kanssa kun ei auta pehmoilla... :o). Mielenkiinnolla odotan, millainen aikuinen rhodesialainen tästä pikkumiehestä kasvaa.

Kaikki koiramme ovat todella fiksuja, niillä on mielettömän hieno elekieli jonka ansiosta niiden kanssa keskustelu on todella vaivatonta. Lisäksi kun tapanani on puhua niille päivittäin, vähän kuin vanhemmat puhuisi lapsilleen, ovat koiramme oppineet ymmärtämään meitä todella hyvin, ja tajuavatkin sanoja ja puhettamme paremmin kuin moni osaa edes kuvitella. Jopa Hugo nuoresta iästään huolimatta on jo osoittanut, kuinka älyttömän hyvin se meitä ymmärtää.

Yleisesti sanotaan, että rhoden pentu- ja nuoruusaika saattaa olla aika ailahtelevaa, niillä voi olla useampiakin mörkökausia jolloin kaikki vähänkin epämääräisempi pelottaa. Viivillä ei ole ollut mitään tällaista, hän on ollut alusta asti valtavan helppo pentu. Tosin tytön jääräpäisyys on pakottanut meidät useampaankin otteeseen keskustelemaan, teemmekö hänen vai minun tavalla asiat ;o), mutta aina on tyttö taipunut tahtooni, ennemmin tai myöhemmin. Tätä vaihetta kesti kuitenkin hyvin vähän aikaa, Viivin ollessa vähän alle vuoden ikäinen.

Hugo taasen on ollut ihan heti luovutusiästä alkaen hyvin haastava ja vaativa tapaus, ekat viikot sen kanssa oli suorastaan raastavia! Onneksi pikkumiehen kanssa alkoi hommat sujumaan muutaman viikon kuluttua kun herra alkoi oppimaan talon tavoille, ja sittemmin olen mennyt sanomaan Hugoa jopa "ihan helpoksi pennuksi tätä nykyä". En tiedä oliko se kuitenkin liioittelua...sillä ei Hugo mikään lällykkä ole edelleenkään ( ikää nyt 4,5kk ) vaan edelleen sen kanssa joutuu säännöllisesti keskustelemaan, onko mm. käsieni pureminen sallittua vai ei. Odotan "innolla" tämän herran murrosikää!!!

Aikuisena rhodet ovat aika helppoja tapauksia, ( kunhan ne on osattu ensin kasvattaa oikein ;o) ). Yleensä ne nauttivat valtavan paljon sohvalla pötköttelystä, mitä pehmeämpää, sen parempi. Ne ovat hyvin rauhallisia sisätiloissa, mutta ulkona ovat aktiivisempia, oikeastaan siinä määrin kuin omistaja toivoo.

Rhode sopii oikeastaan harrastukseen kuin harrastukseen, vaikkei se olekaan paras valinta tavoitteelliseen kilpailemiseen. Rodun yleistyessä uskon, että sitä rupeaa näkymään enemmän eri lajien parissa.

Rotu ei sovi kenelle tahansa mielestäni ihan siksi, että rhodesiankoirat tarvitsevat tietynlaista ymmärrystä, jotta niiden kanssa pärjää. Ne ovat sen verran herkkiä kaikenlaiselle ihmisen ohjaukselle ja elekielelle, ettei ne mielestäni sovi kovin "kovalle" ihmiselle, joka on tottunut käsittelemään esim. pelkästään palveluskoiria. Tai sitten tällaisen ihmisen on opittava aivan uudenlainen tapa kasvattaa koiraa. Tämä nyt on aika rankka yleistys ;o) mutta teen sen silti, ihan sen perusteella, mitä olen itse nähnyt tuolla koirakentillä. Ne ovat niin omanlaisiaan persoonia, että on oikeastaan aika vaikea selittää sitä tarkemmin. Pitää itse tutustua edes yhteen rhodeen hyvin, niin tietää mitä tarkoitan :o).

Joka tapauksessa voisin lopputiivistyksenä sanoa että Rhodesiankoirat ovat todella suuria PERSOONIA, joiden kanssa eläminen on täynnä huumoria, naurua, hellyyttä ja rakkautta.